Niinhän siinä sitten kävi, että viimeiset viikot ne
hujahtivat täysin ohi ja ennen kuin huomasinkaan, niin Iberian kone oli jo
lennättämässä minua valtameren yli kohti kotoista Eurooppaa ja kylmää Pohjolaa.
Costa Rican jättäminen taakse tuntui epätodelliselta ja hyvästien jättäminen
kaikille ihmisille oli elämäni kamalimpia kokemuksia. Toki tiedän, että niiden
läheisimpien ystävien kanssa yhteyksissä pysytään ja todella uskon, että
seikkailumme Matapalon perheeni kanssa ei ole vielä seikkailtu..
Palmut ja hiekkarannat ovat vaihtuneet nyt karusti
lumeen, jäähän ja loskaan. Riisi perunoihin ja aamuiset hiekkarantajuoksemiset
liikuntakeskuksen kuntosaliin, jossa merinäköaloista saa vain haaveilla. Lennot
takaisin olivat pitkät ja raskaat ja helmikuisena yönä koneen pyörät ottivat
kiinni Helsinki-Vantaan kiitorataan. Koneen ikkunasta katsellessa luulin
olevamme vielä pilvien seassa yläilmoissa, kunnes tajusin, että maahanhan me jo
laskeuduimme, se on lumimyrsky mikä minua Helsingissä odotti. ”Lämpötila on
noin -2 astetta, tervetuloa Helsinkiin”. Hei hei paratiisi ja Costa Rica,
morjensta Suomi. Voin sanoa, että nuo pari hyistä askelta ulkoilmassa ohuen
ohuessa nahkatakissa olivat aika pitkät. Kotiin palaaminen oli kuitenkin
ihanaa, sitä ei voi kieltää. Suomi on kuitenkin kotimaa, nyt ja aina. Saunan
jälkeen istahtaessa äidin lihapatojen ääreen ei tiennyt pitäisikö itkeä vai
nauraa. Porukat vielä yllättivät ja juhlimme pienimuotoisesti joulua
helmikuussa.
Mikä fiilis nyt sitten on, kun tästä reissusta on jo pari
kuukautta. Edelleen epätodelliset. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki olisi ollut
uskomatonta unta. Lappeenrannan katuja talsiessa pitkästä aikaa totesin, että
eihän mikään juuri puolessa vuodessa ole muuttunut. Se on uskomatonta siihen
nähden, miten paljon ihminen voi kuitenkin puolessa vuodessa muuttua. Kuulen
jatkuvasti kyselyitä ”No millainen reissu oli? Oliko siellä kivaa? Oliko
lämmintä? Lähdetkö uudestaan?” Mitäs noihin vastaa, hymyilen nätisti ja
nyökytän päätä. Kokemuksista, elämyksistä ja ennen kaikkea matkasta oman
pääkopan sisään saisi varmaan kirjoitettua pari romaania.
Nyt, kahden kuukauden jälkeen, on alkanut matkan yksi
ikävimmistä vaiheista, nimittäin koti-ikävä. Koti-ikävä takaisin Costa Ricaan. Kuvia
selatessa nuo minulle vähän aikaa sitten niin tutut palmut ja hiekkarannat
tuntuvat jo niin kaukaisilta. Ystäviä on ikävä ja korviini särähtää yliopiston
käytävillä heti, jos kuulen sanankin espanjaa. Jopa kilppareita on vähän ikävä.
Tämä kaikki on kuitenkin osa hyvinkin normaalia prosessia
pitkän kulttuurikokemuksen jälkeen. Tästä matkasta ammensin uskomattomat määrät
positiivista energiaa ja olen palannut takaisin koulun ääreen ja pian
töihinkin, aivan uudella voimalla. Costa Rica ja pura vida- asenne tulevat kulkemaan kanssani toivottavasti vielä pitkään. Koordinaattorini Isaac tokaisi
minulle viimeisessä seminaarissa: ” I hope you will continue living your vida
Latiina”. You bet I will.
Teille, jotka mietitte lähtöä ulkomaille, lähtekää!
Kansainväliset kokemukset ovat rahassa mittaamattomia elämyksiä, jotka antavat
ja opettavat todella paljon niin elämästä, vieraasta (lopussa
ei-niin-vieraasta) kulttuurista sekä ennen kaikkea omasta itsestään. Kotiin
aika harvoin palaa täysin se sama ihminen, joka maailmalle alun perin lähtee.
”Travel is
more than the seeing of sights; it is a change that goes on, deep and
permanent, in the ideas of living.” – Miriam Beard
Kiitos kaikille blogin lukijoille. Blogi oli alun perin
tarkoitettua perheelle ja ystäville, mutta oli todella sydäntä lämmittävää
huomata, kuinka monet ihmiset blogia innostuivat seuraamaan. Kiitos
Maailmanvaihdon ja ICYE Costa Rican väelle hienosta toiminnasta ja kaikesta
tuesta ennen, aikana ja jälkeen reissun.
Seikkailut Costa Ricassa on tältä erää seikkailtu.
Seikkailut jatkuvat, mutta niistä ei enää blogiin kirjoitella. Living la vida
Latiina kiittää ja kumartaa. Pura vida, mae. J
Ps. Elokuun lähtijät, tavataan valmennusleirillä!